Puutalkoot Toijalassa

pannukahvi

Toijala on monelle liian pieni paikka että siellä tulisi koskaan käytyä, mutta itse olen viettänyt siellä useat kesät ja talvilomat, syystä että serkkuni asuu siellä. En olut kuitenkaan käynyt muutamaan vuoteen Toijalassa, kunnes sain serkultani puhelinsoiton eräänä lauantai aamuna. Aikeissa oli pitää puutalkoot suvun maatilalla ja hyvin pitkälti koko suku oli kytsuttu mukaan talkoisiin. Tapaaminen kulki humoristisesti puutalkoiden nimellä, mutta oikeasti kyse oli enemmänkin siitä että saisimme kaikki taas syyn tavata toisemme vuosien jälkeen.

Suostuin ilomielin kutsuun ja sovimme näkevämme pian. Lähdin sovittuna päivänä ajelemaan jo ajoissa Toijalaan ja mieleni oli mitä parhain kun kuuntelin Sävelradiota ja ajelin hissukseen kohti sukuni maalaistaloa. Ilmakin oli suorastaan valloittava ja ensimmäiset leskenlehdetkin kurkkivat vanhan heinikon alta iloisina ja toiveikkaina. Pyssähdyin kerran matkalla kun tankkasin auton ja samalla join kupillisen kuumaa ja tuoretta kahvia.

Saapuessani perille, muut eivät ollleet vielä saapuneet ja muistoista tuttu pihapiiri tervehti minua kuin vanhaa ystävää. Ison hirsirakennuksen ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyi tutun näköinen mies päällään flanellipaita ja kumisaappaat. Jostakin kumman syystä kyyneleet kihosivat silmiini kun katsoin tuota tuttua hahmoa ja kasvoille leviävää hymyä. Kun astuin ulos autsta huomasin välittömästi olevani tiukassa halausotteessa ja serkkuni toivotti minut tervetulleeksi.

Oli jännä huomata että vaikka viime kerrasta kun olin käynyt oli muutamia vuosia, mikään ei tuntunut muuttuneen ja kuitenkin samalla kaikki oli muuttunut. Mieleeni kyllä hiipi epäilys siitä että ehkä se olin minä joka oli muuttunut.

Hyvin pian sen jälkeen kun olin vienyt laukkuni minulle varattuun huoneeseen, pihalta kuului lisää auton ääniä, iloista naurua sekä puheensorinaa. Kurkkasin pellavaisten verhojen raosta pihamaalle ja näin että siellä seisoivat tätini, enoni ja lisää serkkujani. Kuulumisia kyseltiin, päiviteltiin sitä että ei oltu nähty taaskaan vuosiin ja kimmaltipa muutamalla kyynelkin silmänurkassa.

Sillä välin kun me muut olimme jutustelleet ja vaihtaneet kuulumisia, oli serkkuni näppäränä miehenä laittanut tulet piahn perällä olevaan rautapataan, jota ympäröivät puiset isoisän veistämät penkit. Tuli leimusi padassa ja lumen alta sulaneen maan tuoksu täytti aromillaan kaupunki elämään tottuneiden sieraimet. Istuimme penkeille ja pannukahvi porisi tulen loimussa, ,makkaroiden paistuessa ritilän päällä.

Siinä istuessamme, moni meistä varmaankin mietti mielessään että miksi olimme niin kiireisiä että meillä ei riittänyt muka aikaa tähän kaikkeen. Perheen ja suvun tapamiseen ja maalaistunnelmasta nauttimiseen? Syitähän oli helppo keksiä silloin kun oli kaupungissa ja arki oli vienyt mukanaan, mutta tässä luonnon rauhassa, tulen leimusta nauttiessa sitä oli jopa vaikea selittää itselleen, saatikka kenellekkään muulle.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *