Toijalassa on eräs suuri ja todella vanha talo, rakennusta voisi melkeimpä kutsua kartanoksi kokonsa ja tyylinsä vuoksi. Tähän taloon liittyy aivan uskomaton tarin, joka on kiehtonut ihmisiä vuosien ajan.
Talo sijaitsee metsäisellä mutta aurinkoisella rinteellä Toijalan ulkopuolella. Talossa on kaunis vanha peltikatto, joka on joskus aikojen saatossa menettänyt vihreän värinsä ollen nyt vaalean vihertävä. Talo on joskus kauan sitten rakennettu niin, että aurinko osuu sen jollekkin seinistä jatkuvasti ja tästä syystä taloa kutsutaankin alueella Auringon kodiksi. Ympärillä humisee metsä, jonka varjoissa liikkuu jos jonkinlaista pientä metsän eläjää ja talon joskus niin hoidettu nurmikko kasvaa nyt villiintyneenä niittynä kauniita kedon kukkia. Kukaan ei koskaan voisi ensisilmäyksellä uskoa minkä salaisuuden talo kätkee sisäänsä.
Kaikki alkaa vuodesta 1890, jolloin Suomen tilannetta ei voinut hyvällä tahdollakaan kutsua vakiintuneeksi. Talo oli silloin jo paikallaan rinteessä, tosin hieman vähemmän aikaa nähneenä. Talossa toimi silloin taiteilija yhteisö, joka halusi omalta osaltaan saada Suomalaisen taiteen ja kultuurin nousuun ja sille kuuluvaan arvostukseen.
Talossa majaili kyseisenä vuonna yhteensä 7 eri alojen taiteilijaa, jotka asuivat, tekivät taidetta ja iltaisin kävivät kiivaita keskusteluja, niin Suomen kuin koko maailman uudesta ajasta, jossa teollistuminen näytteli suurta ja merkittävää osaa.
Eräänä iltana koko joukon taas istuessa iltaa talon lasiverannalla, horisontissa näkyi uhkaavia pilviä ja tuulen humu oli niin kova, että vaikka se ei ollut vielä edes lähellä sattui se suorastaan korviin. Päivä oli ollu kaunis ja kukaan ei olisi voinut kuvitella että illasta muodostuisi jotain niin erilaista. Ryhmä päätti kuitenkin jäädä kuistille seuramaan myrskyä kynttilöiden valoon ja nauttimaan tunnelmasta, jonka vain nouseva myrsky voi tuoda. Siinä oli samaan aikaan vapauden ja haikeuden tuntu, joka oli tarttunut kaikkiin kuistilla istuviin. Myrsky lähestyi hitaasti mutta varmasti ja suorastaan hypnotisoi ryhmän seuraamaan sen saapumista. Aivan yhtäkkiä myrsky oli talon päällä ja riepotteli puita ja pensaita, paiskoi ulkorakennusten ovia ja heitteli syksyn kypsiä omenoita kuistin pieniruutuisiin ikkunalaseihin, jotka helisivät uhkaavasti. Koko joukko, kuin huomaamatta painautui lähemmäs toisiaan ja myrskyn seasta saattoi kuulla vain ryhmän yhtenäisen hengityksen.
Joukon vanhin Axel päätti lähteä hakemaan kellarista lisää omenaviiniä. Koko muu joukko vastusteli ja painavin sanakääntein ilmoitti sen olevan todella huono idea, kosak myrsky ei näyttänyt edelleenkään mitään laantumisen merkkejä. Axel, joka oli tunnettu rohkeasta luonteestaan, ilmoitti kipaisevansa kellariin joka ei todellakaan ollut kaukana talosta. Axel vetäisi päälleen vanhan ja kuluneen öljykangastakin ja juoksi keskelle sadetta ja myrskyä huikaten ystävilleen tulevansa pian takaisin.
Tämä oli viimeinen kerta kun Axel nähtiin. Hän ei koskaan palannut takaisin taloon vaikka koko ystäväjoukko istui monta tuntia odottamassa ja heti aamun valjettua lähtivät etsimään häntä. Asiasta ilmoitettiin poliisille, mutta mitkään toimenpiteet eivät auttaneet ja pikkuhiljaa Axelin katoaminen alkoi vaikuttaa koko taiteilija joukkoon niin että jokainen halusi pästä pois talosta. Talo jäi tyhjilleen ja luonto alkoi vallata sitä takaisin, kasvamalla sisään ikkunoista ja rehevöittäen koko kauniin vanhan puutarhan. Asia ei kuitenkaan jättänyt rauhaan Axelin siskon poikaa, joka oli kuullut enonsa katoamistarinan satoja kertoja elämänsä aikana.
Akseli päätti matkustaa Toijalaan ottamaan selvää tuosta sukuaan painavasta mysteeristä. Paikalle saavuttuaan Akseli kierteli taloa ja sen villiintynyttä puutarhaa ja mietti mikä olisi seuraava siirto. Äkkiä talon pihaan ajoi hopeanvärinen auto ja tummansiniseen pukuun pukeutunut vanha herra nousi autosta ulos. Akseli katseli miehen kulkua koivikon suojista ja huomasi miehen käyttävän kävelynsä tukena puista kävelykeppiä, jonka päässä oli hopeinen buldogin pää. Akseli mietti kuuluiko talo kenties tuolle vanhalle herralle ja oliko hän alueella luvatta. Miehellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan avaimia taloon, joten hänkin oli ilmeisesti samalla asialla kuin Akseli, eli katselemassa taloa ja sen ympäristöä. Äkkiä Akseli huomasi miehen pysähtyneen ja valpastuneen, mies katseli tarkkaavaisena ympärilleen ja astui pari varovaista askelta kohti villiintynytttä ruusupuskaa. Vanha mies siirteli ruusuja varovasti syrjään ja etsi jotakin maasta. Akseli halusi nähdä paremmin ja kurkottautui edemmäs piilopaikastaan, kaatuen suoraa päätä maahan. Kun Akseli nosti katseensa maasta, hänen ja vanhuksen katseet kohtasivat ja siinä samassa hetkessä Akseli tiesi kuka tuo vanha mies oli. Ei ollut epäilystäkään etteikö kyseessä olisi ollut Akselin eno, kauan kadoksissa ollut Axel.
Tilanne tuntui jatkuvan iäisyyyden, vaikka todellisuudessa se oli kestänyt vain muutamia sekunteja. Akseli oli ensimmäinen joka sai suunsa auki ja kohteliaana esitteli itsensä. Axelilla tuntui olevan huomattavasti vaikeampaa keksiä mitään sanottavaa, mutta Akseli auttoi häntä sanomalla että oli tunnistanut hänet ja tiesi kuka hän oli. Akseli kertoi myös että hänen äitinsä Axelin sisko oli ollut kaikki vuodet surullinen veljensä kohtalosta ja vaati saada selityksen tällä todella omituiselle tapaukselle. Mikä syy Axelilla oli ollut kadota ja jättää kaikki läheiset epätietoisuuden valtaan?
Vanha mies istahti kivelle jäykin polvin ja huokaisi syvään. Tarina oli pitkä ja sen kertomista ei ollut syytä enää vältellä, monet tarinaan liittyvät ihmiset olivat jo kuolleet ja he saisivat rangaistuksensa jonkun muun kuin Suomen oikeuslaitoksen puolesta.
Tarina meni kutakuinkin näin. Taiteilijajoukko joka talossa asui, oli hyvää hyvyyttään ottanut taloon asumaan myös kulkurin, joka oli eräänä kesäiltana ilmaantunut pihamaalle rähjäisenä ja nälkäisenä. Mies oli kertonut surullisen tarinansa ja joukko oli liberaaleina nuorina päättänyt auttaa lähimmäistä hädässä ja ilmoittivat että mies saisi jäädä taloon niin pitkäksi aikaa että saisi asiansa kuntoon. Mies oli kiitollinen ja yhteiselo talossa sujui hyvin siihen asti kunnes muiden asukkaiden rahoja ja koruja alkoi hävitä. Syyttely oli vaikeaa ja monet katoamisista pistettiin häviämisen piikkiin, kun tätä oli jatkunut kuukausia oli pakko katsoa tosiasioita silmiin ja selvittää kuka talossa pihisteli muiden tavaroita ja rahoja.
Hyvin pian syyllinen löytyi ja Axelin tehtäväksi jäi miehen puhuttelu asiasta. Mies kuitenkin käyttäytyi erittäin agressiivisesti ja otti käyttöönsä jopa kirveen. Axelin oli pakko puolustaa itseään ja taistelun tuksinassa Axel tönäisi miestä, joka kaatui ja löi päänsä maassa olevaan kiveen. Mies ei koskaan enää herännyt ja ystävysten piti tunnustaa itselleen tosiseikka, että mies oli kuollut. Alkupaniikin jälkeen he aloittivat suunnittelun miten asia hoidettaisiin ja koska kukaan ei halunnut Axelin joutuvan kokemaan asiasta hirvittävää tuomiota päätettiin Axelin katoaminen yhdessä tuumin järjestää.
Axel katosi siis tuona myrskyisenä yönä ja aloitti uuden elämänsä Itävallassa, mihin matkusti junissa salamatkustamalla. Kasvatettu partakin auttoi Axelia pitämään henkilöllisyytensä salassa muilta. Itävallassa Axel joutui aloittamaan kaiken alusta, mutta eteni hyvinkin nopeasti urallaan ja oli nyt rikas ja vaikutusvaltainen mies. Asia oli kuitenkin painanaut Axelia kaikki nämä vuodet ja siksi hän halusi matkustaa vielä kerran Suomeen ja paikalle mikä oli muuttanut hänen elämänsä kulun lopullisesti. Ruusupuskassa oli kulkurin tuntematon hauta ja kuin ihmeen kaupalla se oli pysynyt siellä ilman että edes eläimet olivat siihen koskeneet.
Kun vanha mies oli päässyt tarinansa loppuun, hän vaikutti todella helpottuneelta. Vuosien salailu oli ohi ja Axelilla oli mahdollisuus tavata oma kauan kaivattu pikkusiskonsa Akselin äiti.
Tästä tarinasta kirjoitettiin lukuisia lehtitarinoita ja loppujen Axel ei saanut asiasta tuomioita, koska katsottiin asian olleen itsepuolustusta. Axel muutti loppujen lopuksi takaisin Suomeen ja Toijalaan. Kulkurin henkilöllisyyskin selvisi ennenpitkää. Kyseessä oli vankilasta karannut ja kuumaverisenä tunnettu mies, joka tunnettiin nimellä Kirves Koskinen. Surullista kyllä Kirves Koskisen omaksi kohtaloksi koitui loppujen lopuksi kirves.